Eilen aamulla ajelin työnohjausasiakkaan luokse ja kevätaurinko paistoi kirkkaasti tuulilasin läpi. Siristelin silmiä ja terästin huomiokykyä.
Tulin ajatelleeksi, miten kiitollinen olen läheisestä suhteesta pelkoon. Pelko pitää aistit auki ja vaistot hereillä. Elossaolo tuntui lantiossa ja vatsassa asti.
Aina suhteeni pelkoon ei ole ollut läheinen. Lapsena pelkäsin paljon, mutta keinoja pelon käsittelyyn oli vähän. Niinpä opin siirtämään sen syrjään. Tämä on monille asiakkaillenikin tuttu kuvio.
Nuorena ajattelin olevani hyvinkin rohkea, vaikka todellisuudessa taisin olla lähinnä peloton, siis vailla tuntoa pelosta, mikä ei välttämättä ole niin mainio juttu. Hieman sama, kuin pitäisi sormea hellalla eikä tuntisi poltetta.
Iltapäivällä luin Helsingin Sanomista kolmekymppisestä Väinöstä, joka lähti Ukrainaan vierastaistelijaksi. Elämä oli tuntunut tarkoituksettomalta, mutta nyt asiat olivat loksahtaneet niin, että hän koki tarkoituksensa löytyneen Venäjää vastaan taistelemisesta tässä sodassa.
Ehkä näin on, tai sitten ei. En väitä tietäväni, mikä on kenenkin ihmisen elämän tarkoitus.
Ohjaajana tiedän vain, että sen toteuttaminen on syvällinen kasvuprosessi. Sisäisesti kyse on aina oman olemuksen keskipisteeseen menemisestä – tavalla tai toisella. Ytimessä olemalla ja sieltä käsin toimimalla taas avautuu elämän merkitys. Merkitys on kudottu elämään itseensä ja ihmistenväliseen verkostoon. Se muuttuu alati, se on elävää energiaa eikä sitä voi kiteyttää simppeleillä tarinoilla tai sloganeilla.
Haastattelussa kiinnitin huomiota miehen näkemykseen, ettei hän ole kokenut yhteenkuuluvuutta toisten kanssa ”yliturvallisessa” yhteiskunnassa. Aiemmin olisin saattanut tuhahdella moiselle, mutta nyt voin jollakin lailla samaistua.
Kun koetamme minimoida riskit ja vältellä pelkoa tai emme pysty tuntemaan sitä kehollisesti ja yritämme pysyä mukavuudessa, menetämme kosketuksen olemassaolon perustaan. Voimme kuvitella olevamme mestareita, mutta olemmekin pelon rajaaman alueen vankeja.
Mutta siinä tiemme Väinön kanssa eroavat, että minulle elämä tässäkin yhteiskunnassa on tarjonnut ihan riittävästi pelkokerrointa.
Sielukkaalla uralla tarvitaan soturin asennetta, koska pelon kohtaaminen on välttämätöntä.
Omien varjopuolien katsominen on pelottavaa. On pelottavaa sanoa ei sille, minkä jättää taakseen ja on joskus vielä pelottavampaa sanoa kyllä sille, mitä eniten haluaa. Ja jossakin kohtaa tulee hetki, jolloin on aika lähteä piilopaikasta ja astua esiin omana itsenä. Se vasta pelottavaa onkin!
Jos etsit muutosta työssä, luovuudessa tai ihmissuhteissa ja tulet tietoiseksi pelosta: onneksi olkoon! Se tarkoittaa, että olet edennyt jo monta askelta. Muuten pelko ei olisi tullut niin selkeästi esiin.
Pelon sisältämä voima, ajatusmuodot sekä kehollinen tieto otetaan kirjallisuusterapeuttisessa kasvutyössä lämpimästi vastaan. Emme kulje asettamaasi tavoitteeseen pelosta huolimatta, vaan yhteistyössä sen kanssa.
Otan huhtikuussa neljä uutta asiakasta Kirjoita uusi ura -yksilöohjaukseen, joka on kymmenen viikon matka omannäköiseen elämään.
Jos olet kiinnostunut löytämään pelon sisältä voiman ja luovan herkkyytesi, tutustu ohjaukseen täällä!
Sielukkaan uran käännekohtia sarjan ensimmäinen osa löytyy täältä: Sielukkaan uran käännekohtia osa 1: Sitoutuminen avaa ovet.
