Olin huhtikuun lopussa Edinburghissa kirjailija Charles Eisensteinin workshopissa, jonka nimi oli Transition Activist Intensive. Palaan hetken kuluttua siihen, miksi olin moiseen työpajaan mennyt ja miksi miellän itseni ”siirtymäaktivistiksi”.
Eisenstein korosti puheessaan sitä, miten kaikki rakkaudesta kumpuavat teot ovat yhtä tärkeitä ja arvokkaita. Hän itse oli kokenut epämukavuutta tilaisuudessa, jossa ilmastoaktivisteille julistettiin, kuinka teette kaikista tärkeintä työtä, mitä voi tällä hetkellä tehdä. Toisin sanoen: te pelastatte maailman.
Tällainen ajattelu on Eisensteinin mukaan kaikua sotamentaliteetista, jossa yhdelle päämäärälle alistetaan kaikki muu: pienimuotoinen, läheinen, näkymätön, intiimi – ja yleensä myös feminiininen. Tämä ajattelumalli on luonut kriisin, joten samalla ajattelulla ei päästä kriisistä ulos.
”Saving the world has a bad track record”, sanoi Eisenstein ja tarkoitti, että usein ”pelastaja” on vain korvannut vanhan tyrannin uudella.
Yksi jos toinenkin paikalla ollut myönsi, että on hellinnyt salaista haavetta tehdä jotakin ”suurta” ja pelastaa maailma. Minä mukaan lukien.
Heräsin ympäristökatastrofiin noin yhdeksänvuotiaana, mutta se ei ollut oikeastaan päällimmäinen syy siihen, miksi olin kroonisen tyytymätön maailmaan. Olin tyytymätön, koska tunsin, että ihmiset eivät ole vapaita: he joutuvat peittämään todellisen minuutensa ja tekemään päivästä toiseen vastentahtoisesti asioita siksi, että pärjäisivät kilpailussa, saisivat rahaa ja selviäisivät.
Jotakuinkin näin meni päätelmäni, joka kypsyi tietoiseksi vasta lähempänä lukioaikaa. Tunsin tuon epämiellyttävän paineen omissakin nahoissani.
Kun olin 18-vuotias, päässäni muotoutui kysymys: miten yksi ihminen voisi muuttaa ison koneiston suuntaa? Lähdin opiskelemaan yhteiskuntatieteitä, koska ajattelin, että siltä suunnalta löytyisi vastauksia. No, opiskelijaelämän humussa unohdin koko kysymyksen, mutta alitajuntani jäi askartelemaan sen parissa.
Mieleni on hakenut yhtä suurta vipua, katkaisinta, josta kääntämällä väistäisimme jäävuoren. Muutama vuosi sitten löysin mielestäni vivun: rahajärjestelmä. Nykyinen rahajärjestelmä perustuu siihen, että kaikki raha luodaan velkana, ja tästä rahanluontioikeudesta yksityiset rahoituslaitokset keräävät voitot. Velaksi luodun rahan kintereillä juoksee aina korko, joka vaatii hankkimaan lisää rahaa. Korkoa korolle on se ilmiö, joka pakottaa taloudet hakemaan kasvua muusta välittämättä. Jos yhteisöt loisivat itse itselleen rahaa, ei olisi painetta repiä toisilta (ihmisiltä, kansakunnilta) lisää rahaa korkojen maksuun (tai ottaa lisää velkaa vanhojen velkojen maksuun).
Olen edelleenkin sitä mieltä, että tämä on yksi tärkeimmistä asioista, joka täytyy ratkaista, jos mielimme järjestää taloutemme ekologisesti kestävälle pohjalle.
Mutta olen tajunnut, että vipuja on kaikkialla, pieniä ja suuria, näkyviä ja piilossa yksilöiden sisällä olevia vipuja. Olen hyväksynyt (välillä pitkin hampain) sen, ettei yksittäinen ihminen voi ”pelastaa maailmaa”.
Maailman pelastamisfantasian taustalla on vanha sankarimyytti. Sankari lähtee matkalle, surmaa lohikäärmeen, palaa juhlittuna takaisin ja tuo yhteisölleen lahjan.
Jungilaiset analyytikot Marion Woodman ja Elinor Dickson toteavat kirjassaan Dancing int the Flames, että sankarin arkkityyppi ilmestyi samoihin aikoihin, kun ihmiskunnan tietoisuus alkoi erkaantua suuresta äidistä. Suuri äiti oli kaiken elämän lähde, johon kaikki olennot kuoltuaan myös palasivat. Sankarin voittama hahmo on jokin suuren äidin symboli: lohikäärme tai muu hirviö.
Ihmiskunta on tehnyt patriarkaalisella kaudella ”äidinmurhan”, joka kenties on ollut ihmisen evoluutiossa tärkeä vaihe. Kenties sankarien lahja yhteisölle on ollut individuoitunut tietoisuus – jossa ihminen tajuaa oman yksiöllisen minuutensa – voimansa ja vastuunsa. Mutta mitä seuraavaksi?
Uskon, että sisäisellä sankaruudella – sillä että kohtaa omat demoninsa ja lohikäärmensä ja oivaltaa, että ne ovatkin tärkeitä opettajia – on edelleenkin tarvetta vielä pitkään. Sen sijaan fantasialla yksilösankarista, joka pelastaa maailman, ei ole paljoakaan käyttöä.
Esimerkiksi Helsingin Sanomien juttu Antero Vartiasta otsikolla ”Hän haluaa pelastaa maailman”on melkein huvittava yritys rakentaa yksilökertomusta. Vartian kehittämästä hiilikompensaatio-mallista löytyy sekä hyvää että useita epäilyttäviä puolia, joihin en mene tässä kirjoituksessa.
Artikkelissa esitellään Vartian menestystä ja kuinka hän on päässyt ”tärkeiden ihmisten” puheille. Sana ”tärkeä ihminen” toistuu jutussa ainakin neljä kertaa, ja tämä onkin oireellista nykyiselle kulttuurillemme, jossa voimme muitta mutkitta jakaa ihmiset tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin.
On historian lempeää naurua, että Vartian yksilöä korostavasta markkinaliberaalista ajattelusta kumpuava ympäristöhanke on saanut hänet kokemaan yhteisöllisen hengen kauneuden. Vartia korostaa ”ettei tämä ole hänen projektinsa” ja miten monet ihmiset ovat tukeneet hanketta ja lopussa hän liikuttuu kyyneliin yhteistyöstä puhuessaan. Hanke on selvästikin avannut Vartian sydäntä.
Sillä sydämessä – rakkaudessa ja yhteistyössä – on oikeastaan ainoa todellinen mahdollisuutemme.
Kenties ekologisen kriisin asettama haaste on edessämme siksi, että herättäisi ihmisiä. Edelliset pari tuhatta vuotta (ellei pidempäänkin) olemme eläneet egon kehittymisen aikaa. Tuntuu, että olemme vähitellen kypsyneet astumaan sydämen aikakauteen.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Sydänraha-blogissa 5.5.2019.
